Olen viettänyt kunnon kesälomaa. Työt loppuivat toukokuun lopussa ja jatkuvat vasta elokuun alussa. Niin no, työttömänähän tässä ollaan, mutta onkin viimeinen työtön kesä. Elokuusta lähtien olen viranhaltija...tosin ei ne nykyään enää ole virkoja vaan toimia.

Tämän kesän säät ovat olleet tosi vaihtelevat. Iltaisin kun on päänsä tyynyyn laittanut, ei ole ollenkaan voinut aavistaa ropiseeko kesäsade aamulla ikkunaan vai paistaako aurinko parvekkeelle niin, että aamukahvit on pakko juoda siellä.

Samanlaista vaihtelevuutta ja ennalta-arvaamattomuutta on ollut kyllä myös muutenkin elämässä. Häät (toiset vielä tulossa), tassujen tikkaamista, vauvauutisia ja syntymiä, huonoja uutisia ja kasvainepäilyjä (koiralla siis)...On ollut asioita, joiden on odottanut tapahtuvan, mutta on ollut myös niitä, joiden ei ehkä olisi halunnutkaan tapahtua. Ei mitään maata kaatavaa, mutta sellaista..puolipilvistä.

Pari päivää sitten heräsin siihen todellisuuteen, että lomaani on jäljellä enää kaksi viikkoa. Iski tuttu lomastressi; kohta alkaa työt enkä ole tehnyt mitään koko lomallani. No olenhan minä tehnyt, yhtenäkin päivänä ehdin uittamaan koiria, stadikalle, terassille ja minigolfaamaan eikä tehnyt edes tiukkaa. Illalla oli mukava nukahtaa tv:tä katsellen sohvalle kliseen mukaisesti väsyneenä, mutta onnellisena.

Tuo onnellisuus on jännä asia. Olemme parin ystäväni kanssa keskustelleet tästä asiasta kesän aikana. Kaikki aina puhuvat siitä, että "voi kuinka onnellinen olen heidän puolestaan". Asiahan on vähän niin, että niin on sanottava. Mitäs jos kuitenkin ensi kerralla kun sanot tuon, miettisit, että oletko oikeasti? Hienoa, jos näin on. Väitän kuitenkin, että me ihmiset kuitenkin tuijotamme omaan napaamme sen verran, ettei se onnellisuus niin pyyteetöntä ole. Eikä siinä minusta ole mitään pahaa, se on vain inhimillistä. Jos naapurini voittaisi lotossa, en todellakaan sanoisi, että "voi kun olen onnellinen hänen puolestaan". Kyllähän totuus on se, että minua ottaisi ihan törkeästi päähän se, miksi MINÄ en tehnyt sitä oikeaa riviä.

Olen todellakin ollut esimerkiksi veljeni puolesta erittäin onnellinen kun hän meni naimisiin, mutta on kesällä tapahtunut paljon asioita(eivätkä ne liity veljeeni), joista en niin pyyteettömästi voi sanoa olevani onnellinen. Ehkä olen jonkun mielestä katkera, itse ajattelen, että se on inhimillistä. En nyt väitä, että meidän pitäisi sanoa ihmisille suoraan, ettemme olisi heidän puolestamme onnellisia. Haluan vain, että mietitte tätä asiaa ja ehkä opitte yhden uuden asian itsestänne. Sen saa myös hyväksyä.

Pyritään kuitenkin siihen onnellisuuteen.