Onhan taas vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta.

Loppukesä ja syksy yllättivät pienen ihmisen ja niinpä blogin kirjoittelu jäi. Nyt (valitettavasti) elämä on taas tasaantunut ja päätin kaivaa blogin esille ja kirjoitella muutaman sanan.

Olen tässä viime viikkoina miettinyt sitä, että ikinä ei tiedä, millaisia kiertoteitä täytyy kulkea ja millaisia oppaita saa kohdata ennen kuin ymmärtää sen, mitä elämältään haluaa. Se on välillä raskasta, mutta myös lohdullista. Ei tässä elämässä mikään näytä tapahtuvan sattumalta.

Tämän syksyn aikana olen tajunnut sen, mitä haluan elämältäni ammatillisessa mielessä. Olen aina tiennyt sen, etten tule olemaan nykyisessä työssäni kovin montaa vuotta. Tällä hetkellä valmistaudunkin kevään pääsykokeisiin...tosin en paljasta vielä sitä, mihin tieni toivottavasti vie. Kyllähän tuo opiskelijaelämä tietenkin rahallisesti on aika haastavaa, mutta väitän, että se tuo aika paljon kaikkea positiivista mukanaan.

Elämä on täynnä polkuja. Joitain niistä poluista kuljetaan yhdessä ja joitakin tallustellaan ja ihmetellään yksin. Osa poluista on helppokulkuista kangasmaastoa kun taas osa kulkee läpi pimeän juurisen ikimetsän. Joillakin poluilla tapaa paljon vastaantulijoita ja joillakin poluilla kaikki kulkevat samaan suuntaan. Osa poluista on lyhyitä oikopolkuja ja jostakin muodostuu pitkä kiertotie. Yhteistä näille kaikille poluille on kuitenkin se, että jokainen niistä vie jonnekin uuteen ja ihmeelliseen.

Turvallista matkaa ystävät, yhdessä ja erikseen!

Olen viettänyt kunnon kesälomaa. Työt loppuivat toukokuun lopussa ja jatkuvat vasta elokuun alussa. Niin no, työttömänähän tässä ollaan, mutta onkin viimeinen työtön kesä. Elokuusta lähtien olen viranhaltija...tosin ei ne nykyään enää ole virkoja vaan toimia.

Tämän kesän säät ovat olleet tosi vaihtelevat. Iltaisin kun on päänsä tyynyyn laittanut, ei ole ollenkaan voinut aavistaa ropiseeko kesäsade aamulla ikkunaan vai paistaako aurinko parvekkeelle niin, että aamukahvit on pakko juoda siellä.

Samanlaista vaihtelevuutta ja ennalta-arvaamattomuutta on ollut kyllä myös muutenkin elämässä. Häät (toiset vielä tulossa), tassujen tikkaamista, vauvauutisia ja syntymiä, huonoja uutisia ja kasvainepäilyjä (koiralla siis)...On ollut asioita, joiden on odottanut tapahtuvan, mutta on ollut myös niitä, joiden ei ehkä olisi halunnutkaan tapahtua. Ei mitään maata kaatavaa, mutta sellaista..puolipilvistä.

Pari päivää sitten heräsin siihen todellisuuteen, että lomaani on jäljellä enää kaksi viikkoa. Iski tuttu lomastressi; kohta alkaa työt enkä ole tehnyt mitään koko lomallani. No olenhan minä tehnyt, yhtenäkin päivänä ehdin uittamaan koiria, stadikalle, terassille ja minigolfaamaan eikä tehnyt edes tiukkaa. Illalla oli mukava nukahtaa tv:tä katsellen sohvalle kliseen mukaisesti väsyneenä, mutta onnellisena.

Tuo onnellisuus on jännä asia. Olemme parin ystäväni kanssa keskustelleet tästä asiasta kesän aikana. Kaikki aina puhuvat siitä, että "voi kuinka onnellinen olen heidän puolestaan". Asiahan on vähän niin, että niin on sanottava. Mitäs jos kuitenkin ensi kerralla kun sanot tuon, miettisit, että oletko oikeasti? Hienoa, jos näin on. Väitän kuitenkin, että me ihmiset kuitenkin tuijotamme omaan napaamme sen verran, ettei se onnellisuus niin pyyteetöntä ole. Eikä siinä minusta ole mitään pahaa, se on vain inhimillistä. Jos naapurini voittaisi lotossa, en todellakaan sanoisi, että "voi kun olen onnellinen hänen puolestaan". Kyllähän totuus on se, että minua ottaisi ihan törkeästi päähän se, miksi MINÄ en tehnyt sitä oikeaa riviä.

Olen todellakin ollut esimerkiksi veljeni puolesta erittäin onnellinen kun hän meni naimisiin, mutta on kesällä tapahtunut paljon asioita(eivätkä ne liity veljeeni), joista en niin pyyteettömästi voi sanoa olevani onnellinen. Ehkä olen jonkun mielestä katkera, itse ajattelen, että se on inhimillistä. En nyt väitä, että meidän pitäisi sanoa ihmisille suoraan, ettemme olisi heidän puolestamme onnellisia. Haluan vain, että mietitte tätä asiaa ja ehkä opitte yhden uuden asian itsestänne. Sen saa myös hyväksyä.

 

Pyritään kuitenkin siihen onnellisuuteen.

Sitä huomaa taas olevansa siinä tilanteessa, että yhden asian hoitamista lykkäsi liikaa. Pian sitä sitten huomasikin, että nyt on myöhäistä enää hoitaa asiaa. Kyllä muuten turhauttaa. Miksi sitä ei saakaan ikinä itseään niskasta kiinni ja raahattua niihin vähän hankaliin tilanteisiin?

Totuus on, että välillä on pakko uskaltaa ja ylittää itsensä.

En minä tiiä.

Kertokaa te.

 

Possibilities by Sanctus Real

Remember the day when we ran away
And we saw the world for the first time?
We drove throught the night to those big city lights
And we knew that we could do anything
Anything at all

We don't have to live memories
Time can turn our dreams to reality
Oh, the possibilities

Now is the time to make up our minds
And live like this is the last day
That we have a chance to put it on the line
And run away to the best time of our lives

Because I still believe that we can do anything

Walk through the doorway to the great unknown
This is the moment

Kolme vuotta sitten, joulun aikaan, kävin entisessä kotikylässäni Tornionjoen rannalla. Ajaessamme lumista vaarojen suojaamaa tietä kohti kylän keskustaa jäätyneen joen vierellä, rinnassani läikähti.

Vaikka olen aina tiennyt, etten jää pohjoiseen asumaan, tuolla ajomatkalla tajusin, että taitaa tämä olla kuitenkin minun sielunmaisemani. Leveänä virtaava rajajoki ja kymmenet joka puolella kohoavat vaarat.

Nyt kolme vuotta myöhemmin oli aika viettää veljeni kesähäitä Lapin kesässä. Olin valmistautunut tuohon sielun maiseman läikähdykseen ja ehkä jopa aavistuksenomaisesti odotinkin sitä. Ajelimme kohti kylään sillä kohdalla, missä puiden takaa pilkahtaa nyt vuolaana virtaava rajajoki, vaarat molemmilla sivuilla ja koivut vihreissä lehdissä. Huokasin syvään, mutta... sisälläni ei läikähtänytkään.

Katselin tuota kovin tuttua maisemaa tuntematta yhtään mitään. En ollut pettynyt enkä surullinen. En edes ihmetellyt. Totesin vain, etten taida enää kuulua tänne.

Ajoimme kylälle ja tuon talviunilla vieläkin olevalla kylällä, patsaan kohdalla totesin isälleni, että "tämä paikka on kyllä saatu kauniiksi."

Totta kai on surullista huomata, että oma kotikylä on todellakin tyhjentynyt ja juteltuani monien monta vuosikymmentä tuolla kylällä asuneiden ihmisten kanssa, huomasin, että kaikki tietävät, että viimeinen sammuttaa valot. Olen iloinen, että ihmiset jaksavat asua siellä. Mietin monta kertaa tuolla reissullani, että mikä saa ihmisen jäämään tänne. Nostan hattua heille, jotka ovat jääneet. Helppoa se ei ole. 

Toki muistoissani tuo paikka on aina lapsuuteni koti. Siellä on vietetty rauhallinen ja turvallinen lapsuus ja varmasti se, millaiseksi olen kasvanut, juontaa juurensa Lapin mustikkamättäiltä ja joenvarrelta. Silti, nämä kuusi vuotta ovat tainneet muokata minua niin paljon, että olen aina vaan enemmän ja enemmän vieras kun tuolla käyn. Se ei minua kuitenkaan suuremmin haittaa, kuten ystäväni kaukaa totesi:

"Kuulostaa hyvinkin paljon lifeltä."

Siltähän se kuulostaa, minun elämältäni. Minun elämäni on nyt täällä, mistä näkyy joen sijasta merta. Tästä elämästäni ja sen uusista visioista lisää seuraavassa tekstissä.

Koko viikonlopun ajan päässäni toistui Eino Leinon Lapin kesän sanoja (en tietenkään kaikkia niitä muista :D). Taisi tämä reissu olla sellainen hyvästijättö tuolle piskuiselle kylälle suurten vaarojen katveessa. Eino Leino osaa ajatukseni parhaiten avata.

on vastaus vain yksi: lapin suvi
sit´ aatellessa mun mielein apeutuu
on lyhyt lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu

 

LAPIN KESÄ

(säv. Perttu Hietanen ja Taisto Wsslin, san. Eino Leino)

lapissa kaikki kukkii nopeasti
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin
tuon usein tuntenut oon raskahasti
kun katson kansan tämän vaiheisiin

miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen
miks meillä niin on monta mielipuolta
ja vähän käyttäjiä kanteleen

miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, miestä toiveen tosiaan
miest aatteen, tunteen miestä kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa

muualla tulta säihkyy harmaahapset
vanhoissa hehkuu hengen aurinko
meill´ ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo

ja minä itse, miksi näitä mietin
se merkki varhaisen on vanhuuden
miks seuraa käskyä en veren vietin
vaan kansain kohtaloita huokailen

on vastaus vain yksi: lapin suvi
sit´ aatellessa mun mielein apeutuu
on lyhyt lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu

mut pitkä vain on talven valta, hetken
tääl´ aatteet levähtää kuin lennostaan
kun taas ne alkaa tuon aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen lapinmaan

oi, valkolinnut, te vieraat lapin kesän
te suuret aatteet, mä teitä tervehdän
oi, tänne jääkää tänne tehden pesän
jos muutattekin maihin etelän

oi, oppi ottakaatte joutsenista
ne lähtee syksyin, mut palaa keväisin
on meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin

havisten halki ilman lentäkäätte
tekoja luokaa, maita valaiskaa
kun talven poistuneen te täältä näätte
ma rukoilen, ma pyydän, oi palatkaa

Tuntuuko teistä joskus siltä, että pitäisi vain antaa olla? Enkä puhu tästä nyt millään tavalla masentuneena tai elämään kyllästyneenä vaan todeten vain tämän fiiliksen.

Työ, koti, työ, koti, työ, koti...

Joskus jotain aktiviteettia kavereiden kanssa.

Työ, koti, työ, koti, työ, koti...

arki.

Tuo on varmasti muillekin kuin minulle tuttu juttu. Elämä menee eteenpäin samaa rataa. Tietyt elämän tosiasiat pysyvät päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Varmasti jokainen joskus toivoo muuttavansa elämäänsä. Ainakin minä kaipaan hyvin useasti elämääni jotain ihan muuta. Miksi ikinä ei ole mitään muutosta? Miksi itse asiassa edes olen työssä, jossa olen? Eikö mikään muutu koskaan? Mitä minulta puuttuu? Saan itseni hyvin usein kiinni ajattelemasta näitä kysymyksiä. Eikä se ajattelu muuta mitään. Sellaista tämä elämä vain on. Arkea. Eikä jonkin muun havittelu muuta sitä tosi asiaa, että tällä hetkellä tää vaan menee näin.

Muutos voi tulla huomenna tai kuukauden kuluttua. Viikon tai vuoden. Sitten taas kaivataan jotain uutta.

Eiköhän vain anneta olla.

                                                          ...ja mennään huomenna taas töihin.