Kolme vuotta sitten, joulun aikaan, kävin entisessä kotikylässäni Tornionjoen rannalla. Ajaessamme lumista vaarojen suojaamaa tietä kohti kylän keskustaa jäätyneen joen vierellä, rinnassani läikähti.

Vaikka olen aina tiennyt, etten jää pohjoiseen asumaan, tuolla ajomatkalla tajusin, että taitaa tämä olla kuitenkin minun sielunmaisemani. Leveänä virtaava rajajoki ja kymmenet joka puolella kohoavat vaarat.

Nyt kolme vuotta myöhemmin oli aika viettää veljeni kesähäitä Lapin kesässä. Olin valmistautunut tuohon sielun maiseman läikähdykseen ja ehkä jopa aavistuksenomaisesti odotinkin sitä. Ajelimme kohti kylään sillä kohdalla, missä puiden takaa pilkahtaa nyt vuolaana virtaava rajajoki, vaarat molemmilla sivuilla ja koivut vihreissä lehdissä. Huokasin syvään, mutta... sisälläni ei läikähtänytkään.

Katselin tuota kovin tuttua maisemaa tuntematta yhtään mitään. En ollut pettynyt enkä surullinen. En edes ihmetellyt. Totesin vain, etten taida enää kuulua tänne.

Ajoimme kylälle ja tuon talviunilla vieläkin olevalla kylällä, patsaan kohdalla totesin isälleni, että "tämä paikka on kyllä saatu kauniiksi."

Totta kai on surullista huomata, että oma kotikylä on todellakin tyhjentynyt ja juteltuani monien monta vuosikymmentä tuolla kylällä asuneiden ihmisten kanssa, huomasin, että kaikki tietävät, että viimeinen sammuttaa valot. Olen iloinen, että ihmiset jaksavat asua siellä. Mietin monta kertaa tuolla reissullani, että mikä saa ihmisen jäämään tänne. Nostan hattua heille, jotka ovat jääneet. Helppoa se ei ole. 

Toki muistoissani tuo paikka on aina lapsuuteni koti. Siellä on vietetty rauhallinen ja turvallinen lapsuus ja varmasti se, millaiseksi olen kasvanut, juontaa juurensa Lapin mustikkamättäiltä ja joenvarrelta. Silti, nämä kuusi vuotta ovat tainneet muokata minua niin paljon, että olen aina vaan enemmän ja enemmän vieras kun tuolla käyn. Se ei minua kuitenkaan suuremmin haittaa, kuten ystäväni kaukaa totesi:

"Kuulostaa hyvinkin paljon lifeltä."

Siltähän se kuulostaa, minun elämältäni. Minun elämäni on nyt täällä, mistä näkyy joen sijasta merta. Tästä elämästäni ja sen uusista visioista lisää seuraavassa tekstissä.

Koko viikonlopun ajan päässäni toistui Eino Leinon Lapin kesän sanoja (en tietenkään kaikkia niitä muista :D). Taisi tämä reissu olla sellainen hyvästijättö tuolle piskuiselle kylälle suurten vaarojen katveessa. Eino Leino osaa ajatukseni parhaiten avata.

on vastaus vain yksi: lapin suvi
sit´ aatellessa mun mielein apeutuu
on lyhyt lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu

 

LAPIN KESÄ

(säv. Perttu Hietanen ja Taisto Wsslin, san. Eino Leino)

lapissa kaikki kukkii nopeasti
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin
tuon usein tuntenut oon raskahasti
kun katson kansan tämän vaiheisiin

miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen
miks meillä niin on monta mielipuolta
ja vähän käyttäjiä kanteleen

miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, miestä toiveen tosiaan
miest aatteen, tunteen miestä kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa

muualla tulta säihkyy harmaahapset
vanhoissa hehkuu hengen aurinko
meill´ ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo

ja minä itse, miksi näitä mietin
se merkki varhaisen on vanhuuden
miks seuraa käskyä en veren vietin
vaan kansain kohtaloita huokailen

on vastaus vain yksi: lapin suvi
sit´ aatellessa mun mielein apeutuu
on lyhyt lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu

mut pitkä vain on talven valta, hetken
tääl´ aatteet levähtää kuin lennostaan
kun taas ne alkaa tuon aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen lapinmaan

oi, valkolinnut, te vieraat lapin kesän
te suuret aatteet, mä teitä tervehdän
oi, tänne jääkää tänne tehden pesän
jos muutattekin maihin etelän

oi, oppi ottakaatte joutsenista
ne lähtee syksyin, mut palaa keväisin
on meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin

havisten halki ilman lentäkäätte
tekoja luokaa, maita valaiskaa
kun talven poistuneen te täältä näätte
ma rukoilen, ma pyydän, oi palatkaa