Pimeä, hiljainen tie, soittimesta soljuu Matti Johannes Koivu eikä ketään näy missään. Se, jos mikä on mahtavan rauhoittavaa ja hoitavaa kiireisen ja työntäyteisen syksyn jälkeen.  Ja se melu, se on jäänyt monta sataa kilometriä etelämmäksi  ja jäljellä on enää vain me, myself and I.

Yksinäisyys. Se on mielenkiintoinen käsite.  Joskus yksinäisyys voi olla erittäin ahdistavaa ja musertavaa. Toisinaan yksinäisyys on ihanan rauhoittavaa ja tarpeellista. Mikä tekee sitten yksinäisyydestä hoitavan, mikä hajoittavan?

En minä tuohon kysymykseen osaa vastata. Osaako kukaan? En tiedä, mutta sen tiedän, että joskus yksinäisyys ja yksin oleminen on erittäin tarpeellista, jotta taas jaksaa arjen pyörityksessä.

Siinä ajellessani sammutin sitten soittimen ja annoin ajatusten vain tulla ja mennä. Huomasin ajattelevani asioita, jotka ovat hukkuneet kiireen jalkoihin. Huomasin ajattelevani menneisyyttä ja tulevaisuutta, mutta levon pohjalta. En ahdistuneena siitä, mitä pitäisi tehdä, miten pitäisi olla tai mitä muut minulta odottavat.

Pysähdyin (no en kyllä oikeasti pysähtynyt vaan painoin kaasua) ajattelemaan sitä, miltä minusta tuntuu. Yllätyin.